Oma rakas kisuni täyttää perjantaina vuosia. No, ei ihan monikossa, sillä mirrillä on vasta ekat synttärit. Voi pientä. Tai suurta, eihän se ihan pieni enää ole. Tai onhan se aika pienikokoinen. Mutta mulle se on aina se pennunpallero joka meille tule heinäkuussa 2007.

Kun tapasin kisuni ekan kerran, se oli jotain kolme viikkoa. Mentiin äitin kanssa kattoon sen kaverin kissan vahinkopentuetta. Se oli vasta eka paikka jossa käytiin, eikä me oltu varmoja otetaanko just siitä pesueesta kisu vai jostain muusta. Myöhemmin käytiin myös kattomassa jo luovutusiässä olevia katteja. Ne oli tosi arkoja ja niitä oli enää kaks. Ne vierasti tosi paljon ihmisiä ja oli muutenkin villiintyny. Eikä ne kovin kauniitakaan ollu.

Joten me otettiin siis äitin kaverin pentueesta meijän kisu. Ja se oli heinäkuuta. Nyt tuo tyttö täyttää jo vuoden. Miten sitä vois juhlistaa? Jotenkin kuitenkin, on se kuitenkin meillä niin perheenjäsen.

Kisulle on valittu sen herkkuruokaa, pizzaan laitettavia kinkkusuikaleita. Niitä se rakastaa yli kaiken, söis varmaan niin paljon kun sille antais. Vois myös ostaa jotain kissanmaitoa, mut se on niin pirun kallista ja siinä pullossa on vaan jotain 2dl.

Ja lahja pitää myös ostaa. En oo oikeen miettiny, mitä ostaisin. Jotain kuitenkin. Leluja sillä on niin paljon eikä se oikein kaikista leluista välitäkkään. Voisin rakentaa sille jonkun kolon. Eilenki se nukku kuivausrummussa. Vooi.

Ah, kuinka monta kertaa olenkaan lukenut nuo. Kutosen tosin vain kaksi kertaa ja seiskan kerran, mutta nuo muut. Tälläkin hetkellä luen ykköstä. Turhauttavaa, kun niihin jää koukkuun ja kuitenkin kirjoissa koko ajan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olisi mahtavaa, jos kirjoja ilmestyisi esim. kymmenen vuoden päästä lisää. Suosio olisi ehkä silloin jo laantunut, tai sitten ei, mutta nousisi taas aivan varmasti kirjan ilmestyttyä. Haluaisin uskoa, että kirjoja ilmestyy vielä, mutta entä jos ei ilmesty?

Fanien kirjoittamia fanfictioita on ihan kiva lukea. Mutta se ei ole todellisuutta, ja usein niissä paritetaan mitä ihmeellisimpiä pareja. Kuten nyt esimerkiksi Draco ja Ginny. Söpöä, mutta aika epäuskottavaa. Haluan lukea jotain todellista, mieluiten Rowlingin säveltämää. Voisin ehkä itsekin kirjoittaa fanfictioita, parittaisin aivan varmasti Ginnyn ja Dumbledoren. Se oli vitsi. Asiaa voisi harkita.

Ollessani siskoni huoneessa, kaappasin kirjahyllystä kirjan Kuusiraajainen purppuratähti ja avasin sen summamutikassa ja luin yhden runon äänen. Runo jäi elämään mielessäni ja luin sen vielä monta kertaa. Varsinkin kolme viimeistä riviä jäi kummittelemaan mielessäni, sillä en tajunnut niitä. Itseasiassa en tajunnut koko runoa lainkaan, siksi ehkä rakastuinkin siihen. Se on niin salaperäinen, mutta kuitenkin selkeä.

Moskova

lasitimme silmämme

kuten muukalaisten pitää

mutta puhuimme jo heidän kieltään

sydänverisammiot, mellakka-aidat

ja poltetut autot

Onko kaikki tuhka sittenkään täältä?

Valitsitko tunteesi oikein?

jos unet ovat turhia

ja tee kylmää

ei ole mitään salattavaa

Aluksi en tajunnut, miten koko runo liittyi Moskovaan. Mutta hetken mietittyäni älysin, että nuo kaikki sanat liittyivät siihen. Moskovassa on mellakoita "mellakka-aidat" ja siellä poltetaan autoja "ja poltetut autot". Ja alussa sanottiin, että "lasitimme silmämme". Ehkä se juuri tarkoittaa sitä, että suljemme silmämme, vaikka ymäpärillä riehutaan.

Runon on kirjoittanut Aino Manner, tänks.

Oon taas innostunu neulomaan. Ensin alotin sellasen pienen mollamaijan ja sainki toisen jalan valmiiks. Sit innostuinki tekemään vauvan pipoa, josta taitaa kylläkin tulla nuken pipo kun se on niin pieni. Miksei ohjeissa muuten koskaan sanota, että esim. "Luo 30s neljälle puikolle" vaan aina sanotaan "Luo 30s". Mistä tällänen tollo tietää, että pitääkö nyt luoda yhdelle vai neljälle puikolle. Muutenkin aina turhan lyhyesti kerrottu kaikki ohjeet.

Voisin ehkä laittaa sit tänne kuvan siit piposta tai mollamaijasta jos niistä ei tuu ihan kauheita ja jos ees saan niitä valmiiks. Mut ei kannata pelätä, ei tästä blogista (varmaan) mitään käsityöblogia tuu, en ihan niin paljoo innostunu.. Jouluna neuloin mun serkulle (0,6v) sellaset tossut. Ekasta tuli tosi hieno, söpö ja ylinätti. Tokasta tuli tosi epämääränen ja hutasten tehty. Kolmas muistutti enemmän tota tokaa, mutta oli paljo hienompi joten mun piti neuloo vielä neljäs. Ja sen neljännen sain valmiiks 23.12, eli en yhtään liian aikaseen. Ja kolmannesta ja neljännestä tuli siis parit ja noi kaks ekaa on jossain kaapin perällä. Tolle ekalle vois kyllä tehäkki parin, mut ehkä annan olla. Niistä tuli kaikist, paitsi ekasta, liian isoja ja ne mahtuu sille ehkä vuoden päästä.. Vähä oon kone neuloon.

Ensinnäkin mun kaveri on tosi outo. Esittää ystävää, mutta musta tuntuu että se nimenomaan vaan esittää. Mutta ei siitä enempää. Ei ketään kiinnosta, enkä jaksaisi kirjoittaa kyseisestä henkilöstä enempää. Ainakaan tänne blogiin, ehkä oma tuttu turvallinen päiväkirja riittää. ;D

On mun elämässä tietty niitä valopilkkuja, joille jaksaa hymyillä. Esim. se yks<3 josta en puhu enempää, buahahahaha. Ja tietty reenit, mut ei niissäkään jaksais aina käydä. Ja kun varusteet on puuttelliset (mikä lause!) ei jaksais taas kiinnostaa sekään.

Koulu menee.. No, se menee miten menee. Itseasiassa ihan hyvin. Mantsan kokeesta sain 7, ja siihen olin oikeesti tyytyväinen. Vaikka luinki siihen ku hullu, tiesin kokeen palauttaessa et täst ei nyt taas tullu yhtään mitään. Ja tietty aattelin, et saan jonkun vitosen. En sentään ja siks oonki älyttömän, ei, üper tyytyväinen siihen numeroon!

Ja se, miks nyt kirjota tähän on Keetun ansiosta. Se ehti jo kysellä missä mun kirjotukset viipyy. Tänks, että joku kaipaa niitäkin. Tuntuu, et kukaan ei ees lue tätä, mut kyllä Keetu ainakin. Tack Keetu. ;)

Miksi Damato? Tietäisimpä sen itsekin. Halusin vain jotain jännää, aitoa ja erilaista sivuihini. Seikkailin Wikipediassa ja törmäsin siellä nimeen Lisa D'Amato. Ei, en törmännyt, pikemminkin etsin jotain söpöä nimeä. Tuo Lisa oli siis viime vuonna Huippumalli haussa, jos joku ei sitä tiennyt. Olen kuitenkin katsonut huippumallia, niin ehkä siksi samaistuin tuohon nimeen. Muokkasin sitä vain vähän, hävitin ylimääräiset heittomerkit ja isot alkukirjaimet, ja tadaa. Damato sopii suuhun, helppo lausua eikä tuo oikeastaan mitään mieleen.

Mutta miksi kätkeydyn Damaton taakse? Haluan olla yksityinen enkä halua, että tuttuni tai nettituttuni lukevat tätä tietoisena siinä, että se on minun kirjoittama. Minulla on kotisivut ja vaikka mitä muita sivuja joilla hyppelehdin vähän eri nimimerkeillä. Mutta se ei kuulu tähän, koska olen Damato. En ***** tai ***** vaan Damato.

Damato

Oon älyttömän kilpailuhenkinen ihminen. Joka asiassa pitää käydä ainakin pientä kilpailua. Epäonnistumisen pelko on mulla tosi vahvasti arjessa mukana. En kuitenkaan pelkää joutua nolatuks, vaan sitä että epäonnistun jossain ja tuotan itelleni (ja ehkä muillekin) pettymyksen. Pettymyksen tunne on tosi ärsyttävä.

Ja koska oon kilpailuhenkinen, mulla on armoton pakkomielle olla aina kaikessa paras. Yritän toistaa itelleni, et aina ei tarvii olla ykkönen, mut arvaa uskonko? En todellakaan. Jos häviän (kouluarvosanoissa, kilpailuissa jne.) niin se tunne on ihan kauhee. Tuntuu, et oisin pettäny itteni ja aattelen, et tänkö takia mä nyt sitte vedin täysillä kilpailun. Mut jossain joukkuelajeissa se tunne ei oo niin vahvana, paitsi jos ollaan hävitty just vaikka yhellä pisteellä. Joku 20-0 häviö ei tunnu missään, enemmänki naurattaa. Ja 20-0 voitto taas ei naurata yhtään. Sellasia kilpailuja on ärsyttävä käydä kun on ylivoimaisesti parempi. Joten parhaat voittolukemat vois olla vaikka 5-4.

Oon myös tosi laiska ihminen, enkä koskaan tee mitään työtä turhaan. Edes raha ei välttämättä houkuttele mua tekemään mitään. Joskus taas on niitä päiviä, kun jaksaa uurastaa ja tehä tylsiäkin juttuja. Sisko aina haukkuukin mua laiskaks paskaks, yleensä vitsillä. Tai ainakin otan sen jutut vitsinä, en vaan jaksa välittää sellasesta.

Ja sitten vielä kaiken tän lisäks, oon tosi kielteinen. Tai en tiiä ton sanan tarkkaa merkitystä, mut näin sen kuitenkin käsittäisin: En koskaan löydä mun kavereista mitään hyvää. Jos pitää kuvailla vaikka parasta ystävää, niin en koskaan löydä siitä mitään hyvää. Mieleen tulee vaan kaikki ärsyttävät piirteet ja tavat ja se kans ärsyttää mua. Ja siks mun on hankala kehuu ketään mistään. Joskus saatan sanoa näitä "huonoja" juttuja kaverille päin naamaa. Ja myös tän takia, täs koko kuvailus ei ollu mitään hyviä puolia miusta, koska en kertakaikkiaan keksi niitä. Joku saattaa ajatella, et oon joku angstaaja tyyppi joka kaipaa sairaalahoitoo. Ehkä löytäisin hyvii puolii, mut en sais niitä kirjotetuks. Omakehu haisee.

Damato